sunnuntai 17. elokuuta 2014

Minä, kulttuurin vastustaja!

Kuulun ilmeisesti monen mielestä kulttuurin vastustajiin kun olen puhunut senkin alan kustannusten kuriin laittamisesta. Minusta kultuurin suurimmat vastustajat ovat kuitenkin niitä, jotka puolustavat nykyisiä rakenteita ja pyrkivät vesittämään keskustelunkin aiheesta.
Olen käyttänyt Turun selvästi yli valtakunnan keskiarvon ylittäviä kulttuurimenoja yhtenä esimerkkinä, mihin julkisen menojen säästökuurissa pitää kiinittää huomiota. Turku käyttää sinänsä hyvin korkeatasoisiin ja kunnianhimoisesti järjestettyihin näyttelyhin, konsertteihin ja muihin esityksiin useita satoja euroja per asukas vuodessa. Summa oli vuonna 2012 noin puolet siitä, mitä perusopetus maksoi per asukas.
Parhaillaan on meneillään repivä jukinen keskustelu perusopetukseen liittyvistä supistuksista, koulujen lakkauttamisesta. Turkulaiseen tapaan jo virkamiesesitys on ollut julkisuudessa ennen kuin edes lautakunta on siihen ehtinyt ottaa kantaa. Tämä teatteri - yhteiskunnan varoilla - on toistunut joka vuosi.
Perusopetus on kunnan lakisääteinen tehtävä kun taas kulttuurimenot ovat - toki valtion osittain tukemia - paljolti kunnan omassa harkinnassa. Perusopetuksen menot Turussa on selvästi alle maan keskiarvon kun kulttuurimenot ovat maan korkeimpia ja moninkertaiset keskiarvoon verrattuna. Isojen kaupunkien joukossa erot eivät ole suuret, mutta toimintavatkin ovat saman kaltaiset.
Naapurikuntalaisena minua harmittaa keskustelu siitä, että Turku järjestää  kulttuuripalveluita, joita myös naapurikunnan asukkaat käyttävät ja joihin myös niiden pitäisi enenemmän osallistua. Ei siis päästä päättämään tarjonnasta vaan vain osallistumaan kustannuksiin.
Totta. Itse osallitun nyt keskusteluun, miten menot voidaan saada siedettävälle tasolle ilman, että tarjonnasta tinkiä. Yksi ratkaisu on lisätä tarjontaa eli tuloja nykyisillä kustannuksilla.
Olen aikaisemmin käyttänyt esimerkkinä Prahan kuuluisaa sinfoniaorkesteria, jonka soittajien leipä ei ole niin hyvin turvattu kuin suurten kaupunkien orkestereiden. Prahassa orkesterin soittajat ovat päivällä kadulla jakamassa esitteitä illan esityksestä, ohjaavat kiinnostuneet lippuluukulle ja ovat sitten itse esiintymässä viitenä ilta viikossa päivän aikana hankitulle yleisölleen.
En tarkoita, että meidänkin pitäisi pistää soittajat kadulle tienaamaan, vaan haluaan korostaa kuinka tärkeä on yleisö ja lipun myyntitulot kustannusten kattajana. On hyvä, että esityksissä pyritään täydellisyyteen ja esiinnytään vasta sitten, kun koko orkesteri on valmis, mutta olisiko sitä ennen muita tapoja tarjota elämyksiä kuluttajille, joista voisi tulla lisätuottoja menojen katteeksi? Enkä nyt tarkoita turkulaista musiikkitarjontaa, vaan kaikkea kulttuurin varjon alla olevaa toimintaa, jota tuetaan yhteiskunnan varoin.
Näinä aikoina ei tarvitse olla kummoinenkaan tulevaisuuden ennustaja kun voi sanoa, että kulttuurimenoihin tullaan puuttumaan rajustikin riippumatta siitä, lukeutuuko kulttuurin vastustajiin vai kannattajiin. Ne, jotka ovat pitäneet yrtitysten edustusmenojen vähennysoikeutta kohtuuttomana ja siitä syystä sitä halunneet rajata, ovat joko tietoisesti tai tietämättämään vähentäneet paitsi ravintoloiden myös teattereiden ja muiden taide-esitysten katsojia. Samalla se on ollut omiaan kaventamaan yksityistä kulttuuritarjontaa tai ainakin järjestäjien rahapussia. Olemmeko sitä mieltä, että vain yhteiskunnan tarjoamat/tukemat kulttuurielämykset ovat riittäviä? Tuo yritysten edustusmenojen verovähennysoikeus on osittain palautumassa ensi vuoden alussa. Siitä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, mitä monissa maissa, joissa yritykset lajoituksineen ja taidekokoelmineen edustavat leimallisesti koko maan kulttuuritarjontaa.
Verotus on Suomessa pääroolissa monessa muussakin asiassa. Meillä erilaisia haittaveroja tupakalle, alkoholille, sokerille jne. Suomessa on voimallisesti korotettu pääomaverotusta korkeista osinko- ja optiotuotoista viisastuneena. Pääomalle on asetettu lisää haittaveroja. Sen seurauksena investoinnit ovat kaikonneet vieraisiin maihin. Tuska kasvaa. Vain kateuden määrä on livenetynyt. Siitähän yritysten edustusmenojen verovähenyysoikeuksiin puuttumisessakin on lähinnä kysymys. Vai oletko toista mieltä?

maanantai 4. elokuuta 2014

Missä jonossa seisot?

Oletko asioinut hiljan pankissa, yrittänyt varata aikaa terveyskeskukseen, poliisilaitokselle tai vaikka yrittänyt otta yhteyttä puhelinoperaattoriisi?  Onko Sinunkin kokemuksesi se, että olet pitkän pitkässä jonossa, näkyvässä tai näkymättömässä? Mitättömänkin asian hoittamiseen kuluu kohtuuttomasti aikaa.

On kuitenkin vakaviakin asioita, joiden käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkät. Terveydenhuoltoon Suomessa käytetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan runsaasti rahaa, mutta silti tarvittiin erillinen laki määrittämään potilasjonolle maksimiaika. Oikeuslaitoksessa tapausten käsittelyajat ovat venyneet niin pitkiksi, että pelkkä oikeuden käynnin kesto on jo eräissä tapauksissa luettu osaksi rangaistusta. Myös hallinto-oikeudet ovat  ruuhkautuneet niin, että tapauksen kuin tapauksen käsittelyyn on syytä varata aikaa vuoden verran.

Millainen siis on yhteiskunta, jolla on varaa seisottaa terveitä tai sairaita ihmisiä jonossa? Millainen on yrityksen asema markkinataloudessa, kun se voi piilottaa suorat yhteytietonsa ja vastata maksavien asiakkaiden kysymyksiin vain siinä tahdissa kuin itse haluaa?

Millainen on sellainen oikeusjärjestelmä, joka pitää oikeutettuna pitää ihmisiä syytettyjen penkillä vuositolkulla?

Oikeuskäsittelyn pitkä kesto olisi ymmärrettävää, jos meillä olisi vain yksi tuomioistuin eikä sen päätöksistä olisi valitusoikeutta. Näin ei kuitenkaan ole.  Pitkistä käsittelyajoista huolimatta valitusten määrä on suuri. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi vähintään kahdessa oikeusasteessa.

Sekin tuntuun erikoiselta, ettei pienistäkään rikoksista saada aikaan päätöstä, johon osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jotain meidän järjestelmässämme on pahasti pielessä.

Kaikille edellä kuvatuille jonotuksille on tunnusomaista, että ne toimivat saralla, jolla ei ole kilpailua tai ne ovat kyllin suuria toimijoita, joihin kilpailuasetelmat eivät enää vaikuta. Terveydenhuollossa julkisen palvelun osuus on niin suurta ja osin erikoistunuttakin, ettei asiakkuuden katoamisesta ole pelkoa tai sen turvaamisen kannalta olisi tarvetta ajatella palvelun nopeutta. Toki terveydenhuolto kantaa vastuunsa asiakkaan terveydestä. Niiden terveydestä, jotka ovat jonosta hoitoon selviytyneet.

Kilpailun lisääminen voisi auttaa, mutta se ei mielestäni ole ongelman ratkaisu. Ratkaisu pitää löytyä viranomaisorganisaation sisältä.

Täydellisyyden tavoittelu on toki sinänsä hyvä piirre, mutta ilmeisesti yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky ei sellaista kestä. On löydettävä uusia nopeutettuja menetelmiä. Kysymys on vastuun ottamisesta ja sen kantamisesta. Miksi juristeja ja lääkäreitä koulutetaan kalliisti yhteiskunnan kustannuksella, jos ne virassaan eivät tee ratkaisuja vaan pitkittävät niitä tai siirtävät toisten tehtäväksi.

Toisaalta julkisessa taloudessa käsittelyaikojen pituutta on pidetty merkkinä resurssien niukkuudesta. Totta onkin, että tekemättömät työt ovat kasaantuneet. Tosin millään resursseilla jonoja ei saada puretuksi omaksutuilla toimintatavoilla.

Verovaroilla toimivat järjestelmät laskevat toimintansa kustannukset vain omien työsuoritustensa perusteella. Kansantaloudessa kuitenkin kaikki riippuu kaikesta. Mikä olisikaan hinta, jos odotuksen ja jonotuksen todelliset kustannukset laskettaisiin mukaan. Ja mikä olisikaan tuotto yhteiskunnalle, jos jonoja ei olisi.

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri käy esimerkistä. Viime vuoden marraskuussa valtuusto vielä varautui 15 miljoona euron alijäämään vuodelle 2013. Lomautusten takia jouduttiin syksyllä laittamaan iso pyörä päälle potilasjonojen purkamisessa. Jonot lyhenivät yli odotusten, minkä seurauksena tulot kasvoivat yli odotusten ja lopulta alijäämä jäi n. 6 miljoonaan euroon.

Oikeuslaitoskin pelastaisi sekä maineensa että taloutensa, jos pallottelun sijasta syntyisi valmista jälkeä.
Puhelinoperaattoreiden tai pankkien jonoista en sano mitään.

Ainoa jono mikä tuntuu hyvältä, on jono grillikioskin edessä ravintolaillan jälkeen. Siitä kun voi lähteä pois, jos ei jaksa odottaa.


maanantai 28. heinäkuuta 2014

Poliitikko vai mannekiini?

Kumpi  mahtaa olla suurempi maineen menetys, poliitikko vai mannekiini? Nimittäin lyhyen poliittisen urani alkajaisiksi olin eilen sunnuntaina Naantalin Unikeonpäivillä molempia virallisesti. Poliitikan toria juontanut  Markku Heikkilä totesi kaikkien panelisitien olen hyviä poliitikkoja kun puheenvuorot olivat niin pitkiä. Olen siis poliitikko. Päivällä olin kahdessa arvostettujen muodinluojien Marjo Sjörosin ja Jukka Rintala muotinäytöksessä.
Isänmaa vaatii uhrautumista.

Politiikan torilla päästiin mielestäni varsin hyvään keskusteluun sisäpolitiikasta keskustan Pekka Myllymäen,  kristillisten Jukka-Pekka Kuokkasen, perussuomalaisten Vilhelm Junnilan, vihreiden Saara Ilvessalon ja sdp:n Ilkka Kantolan kanssa.

Onkohan se omaa kokemattomuuttani kun en osaa laittaa arvojärjestykseen kummat ovat tärkeämpiä lapset vai vanhukse tai  sairaat vai työttömät. Se voi olla politiikkaa, että katsotaan yleisöä ja päätellään siitä, ketkä tänään ovat arvojärjestyksessä tärkeimpiä. Valitan, se ei irtoa minusta.

Kokeineidenkin poliitikkojen kanssa keskustelu taloudesta tuntuu vaikealta. Pekka Myllymäki ja Jukka-Pekka Kuokkanen peesasivat, kun pidin taloutta aivan keskeisessä ytimessä näissä vaaleissa. Ilkka Kantola puolestaan piti talouskeskustelua liiallisena  ja todisti, ettei julkinen talous Suomessa ole kansainvälisesti merkittävästi muita suurempi. Sote-uudistuskin on jo menojen hallintaa.

Tästä olen Ilkan kanssa eri mieltä. Sairaanhoitopiirimme on ensi vuoden alussa kriisikuntayhtymä. Sen siirto suurempaan yksikköön ei korjaa, korkeintaa peittää tosiasioita.

Tilastoilla voidaan leikitellä politiikassakin, mutta valtiontalouden 15 prosentin alijäämä ja julkisen talouden 100 miljardin velkamäärä, joka alati kasvaa, ei ole tilastostatistiikkaa vaan faktaa. Jos näissä vaaleissa ja jo sitä ennen talouden tilaa ei oteta vakavasti, uutta nousukautta ja helpompia aikoja meille ei tule.

Kuten omassa puheenvuorossani sanoin julkisen talouden alasajo tai tehokkuuden tavoittelu ovat kaksi
eri asiaa. Alasajolla minä  ymmärrän päivähoidon ja  terveyspalvelujen lakkauttamista tai sairaaloiden sulkemista.
Julkien talouden tehostaminen, mikä on minun ykköspointtini, ymmärrän  palvelujen tuottamista pienemmillä kustannuksilla, päivähoidon ja terveyspalveluiden parantamista ja jopa uuden sairaalan rakentamista.  Kotitaloudessakin tarkalla taloudella saadaan enemmän aikaan.

Suomessa julkinen talous on jatkanut kasvuaan  muusta talouskehityksestä riippumatta. On selvää, että se on luonut myös  tehottomuutta ja rakenteellisia vääristymiä, jotka syövät voimavaroja, joita tarvittaisiin kipeästi muualla. Samasta syystä kuin miksi julkinen talous on kasvanut, vaikka muilla menee huonosti, samasta syytä kuntauudistuksen muutokset ja sote-uudistuksen totetutus ( tämä on ennustukseni) eivät tule olemaan kustanusvaikutuksiltaan sitä, mitä kuntalaiset odottavat. Talous ei riittävästi ohjaa uudistuksia, vaan siihen sekoittuvat puoluepoliittiset ja valtapoliittiset tavoitteet. Sitä veronmaksajan rahapussi ei enää kestä.

Ongelman ydin näkyi myös paneelissa. Ne, jotka eivät ole talousasioista innostuneita, ovat politiikan mannekiineja. He onnistuvat ohjaamaan huomion muualle, vesittämään keskustelun niin, etteivät muutoksen tarpeet hahmotu riittävästi. Toisen näkemyksiä voidaan vähätellä, jolloin kuulijatkin tulevat epävarmoiksi.

Edessä olevina vaikeina aikoina ei olisi pahasta vaikka eduskunta olisi täynnä iiro viinasia, valtiontalouden hoitajia, jotka omasta edusta ja maineesta piittaamatta laittaisivat maan asioita kuntoon. 1990-luvun lamasta nousi uusi uudistunut Suomi. Nyt pahaa pelkään, että tästä lamasta ei nousta silloinkaan kun  teollisuudella menee jo paremmin.

Eduskunnalla on valta asettaa säännöt valtion ja kuntienkin varojen käytölle. Suomi ei ole paratiisisaari, jossa on varaa järjestää palveluita kustannuksista piittaamatta. Minä vaihtaisin valtion ja kuntien ja niiden osastojen johtoon virkamiehiä, jotka ymmärtävät euron arvon. Vaatisin alati uusia vaihtoehtoja, miten palvelut tulisi järjestää ei vain toiminnallisesti vaan myös taloudellisesti järkevästi. Kustannustietoisuus läpi organisaation on kunnissa ja virastoissa varsin heikkoa. Sellaista ei ole ennen vaadittukaan.

Nykyisten rakenteiden puolustajat ovat suurin uhka hyvinvointiyhteiskunnallemme. Eikä siinä väitteessä ole yhtään puoluepolitiikkaa, sillä vanhojen rakeneiden myöntäminen tarkoittaa myös tehtyjen virheiden tunnustamista. Niitä me kaikki olemme tehneet.