Järjestelmän vanki

Varsinaissuomalaisia kuntia on huolettanut valtionosuusuudistus, joka vie varoja etenkin Turulta ja Naantalilta. Sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksien supistuminen johtuu uudesta ns. tarvepainotetusta laskentatavasta, joka on epäedullinen yleensä Varsinais-Suomelle, koska täällä on muuta maata terveempää väkeä ja ikärakenne on kohtuullisen nuori.
Tästä seuraa automaattisesti kunnille paineita palveluittensa kustannusten kattamisessa. Mielenkiintoista on se, että edelleenkään keskustelu ei käynnisty itse kustannuksista. Valtioneuvoston viesti on se, että täällä käytetään palveluiden järjestämiseen liian paljon rahaa. Nyt kunnat voivat itse päättää haalitaanko lisää rahaa vai  karsitaanko kustannuksista. Kustannusten karsimisesta on äärettömän pitkä matka palveluiden karsimiseen. Kysymys on vain ns. tuotantotavasta.
Sote-uudistukselle on asetettu paljon paukkuja. En jaksa uskoa sen tuovan mitään uutta. Vain kustannustietoisuuden lisääminen jokaisella tehtäväalueella pakottaisi muuttamaan tapoja.
Oma lukunsa kuntien kustannusjahdissa on meidän päätöksentekojärjestelmä, joka on kaksiteräinen miekka. Meillä on virkamiesorganisaatio, joka on ammattiorganisaatio. Sen johtamisjärjestelmä on sama kuin yrityksissäkin. Periaatteessa se selviäisi tehtävistä ilman hallitusta ja  lautakuntiakin. Pelkkä virkavastuukin riittäisi.
 Demokratian nimissä maallikko-luottamushenkilöistä rakennettu päätöksentekojärjestelmä sekoittaa "ihanasti" virkavastuun rajan, vaikka niin ei tarvisi olla. Hallitus ei ole vastuussa virkamiesten esityksistä. Paitsi, jos hallitus ryhtyy sorvaamaan jotain muuta kuin mitä virkamies on esittänyt.  Vastuun palloa onkin helppo vierittää terältä toiselle ja  sivuun alkuperäisestä tarkoituksesta.

Tästä seuraa myös, että luottamushenkilöistä tulee  pian  tehtävänsä vanki. Kerran tehdyn oman päätöksen arvostelun sietäminen on vaikeaa. Muutosvastarinta on siten voimakasta. Vastaan pistävät työntekijöiden lisäksi myös luottamushenkilöt. Selvitysten mukaan virkamiehet olisivat  selvästi rohkeampia muutoksiin kuin luottamushenkilöt.
Toisaalta myös luottamushenkilöissä on niitä, jotka ovat  päätösten hitauteen, turhaan byrokratiaan ja löysään rahankäyttöön ja epäselviin toimenkuviin kyllästyneitä.
Näinä vaikeina aikana olisi aihetta suoristaa selkä ja selventää kaksi teräisen miekan molemmat reunat. Vastuu taloudesta, toiminnan tehokkuudesta ja palveluiden laadusta on virkamiesorganisaatiolla. Luottamusmiesten tehtävä on lähinnä valvoa, että talousarviossa pysytään, toiminta on asetettujen tavoitteiden mukaista ja palvelut kattavat tarpeet tasapuolisesti annettujen resurssien rajoissa. Taloudenpidossa puoluepolitiikalla ei ole sijaa pennin vertaa.

Kuntien talous enemmän ajautuu kuin ohjautuu jonkin tulokseen. Vuoden aikana tapahtuvat talousarviomenojen muutokset ovat yleisesti yhden veroprosentin luokkaa tai enemmän.
Verotulojen tilitysten määrille kunnat eivät toki mahda mitään, mutta  menot ovat virkamiesjohdon käsissä. Yrityksissä on sanonta, että se voi itse päättää vain  menoistaan, sillä tuloista päättävät asiakkaat. Myös kuntapäättäjän pitäisi pitää tämä mielessä.
Viimeistään nyt pitäisi jokaisen kiinnostua paitsi palvelun laadusta myös siitä, mitä se maksaa. Mitä se  maksaa meillä, mitä naapurissa, maassa keskimäärin tai missä se on edullisimmin tuotettu. Kiinnostus voi tuottaa yllättäviä vastauksia.
Kunpa itsekin voisi tehdä asioita miettimättä, mitä se maksaa.

Minä, kulttuurin vastustaja!

Kuulun ilmeisesti monen mielestä kulttuurin vastustajiin kun olen puhunut senkin alan kustannusten kuriin laittamisesta. Minusta kultuurin suurimmat vastustajat ovat kuitenkin niitä, jotka puolustavat nykyisiä rakenteita ja pyrkivät vesittämään keskustelunkin aiheesta.
Olen käyttänyt Turun selvästi yli valtakunnan keskiarvon ylittäviä kulttuurimenoja yhtenä esimerkkinä, mihin julkisen menojen säästökuurissa pitää kiinittää huomiota. Turku käyttää sinänsä hyvin korkeatasoisiin ja kunnianhimoisesti järjestettyihin näyttelyhin, konsertteihin ja muihin esityksiin useita satoja euroja per asukas vuodessa. Summa oli vuonna 2012 noin puolet siitä, mitä perusopetus maksoi per asukas.
Parhaillaan on meneillään repivä jukinen keskustelu perusopetukseen liittyvistä supistuksista, koulujen lakkauttamisesta. Turkulaiseen tapaan jo virkamiesesitys on ollut julkisuudessa ennen kuin edes lautakunta on siihen ehtinyt ottaa kantaa. Tämä teatteri - yhteiskunnan varoilla - on toistunut joka vuosi.
Perusopetus on kunnan lakisääteinen tehtävä kun taas kulttuurimenot ovat - toki valtion osittain tukemia - paljolti kunnan omassa harkinnassa. Perusopetuksen menot Turussa on selvästi alle maan keskiarvon kun kulttuurimenot ovat maan korkeimpia ja moninkertaiset keskiarvoon verrattuna. Isojen kaupunkien joukossa erot eivät ole suuret, mutta toimintavatkin ovat saman kaltaiset.
Naapurikuntalaisena minua harmittaa keskustelu siitä, että Turku järjestää  kulttuuripalveluita, joita myös naapurikunnan asukkaat käyttävät ja joihin myös niiden pitäisi enenemmän osallistua. Ei siis päästä päättämään tarjonnasta vaan vain osallistumaan kustannuksiin.
Totta. Itse osallitun nyt keskusteluun, miten menot voidaan saada siedettävälle tasolle ilman, että tarjonnasta tinkiä. Yksi ratkaisu on lisätä tarjontaa eli tuloja nykyisillä kustannuksilla.
Olen aikaisemmin käyttänyt esimerkkinä Prahan kuuluisaa sinfoniaorkesteria, jonka soittajien leipä ei ole niin hyvin turvattu kuin suurten kaupunkien orkestereiden. Prahassa orkesterin soittajat ovat päivällä kadulla jakamassa esitteitä illan esityksestä, ohjaavat kiinnostuneet lippuluukulle ja ovat sitten itse esiintymässä viitenä ilta viikossa päivän aikana hankitulle yleisölleen.
En tarkoita, että meidänkin pitäisi pistää soittajat kadulle tienaamaan, vaan haluaan korostaa kuinka tärkeä on yleisö ja lipun myyntitulot kustannusten kattajana. On hyvä, että esityksissä pyritään täydellisyyteen ja esiinnytään vasta sitten, kun koko orkesteri on valmis, mutta olisiko sitä ennen muita tapoja tarjota elämyksiä kuluttajille, joista voisi tulla lisätuottoja menojen katteeksi? Enkä nyt tarkoita turkulaista musiikkitarjontaa, vaan kaikkea kulttuurin varjon alla olevaa toimintaa, jota tuetaan yhteiskunnan varoin.
Näinä aikoina ei tarvitse olla kummoinenkaan tulevaisuuden ennustaja kun voi sanoa, että kulttuurimenoihin tullaan puuttumaan rajustikin riippumatta siitä, lukeutuuko kulttuurin vastustajiin vai kannattajiin. Ne, jotka ovat pitäneet yrtitysten edustusmenojen vähennysoikeutta kohtuuttomana ja siitä syystä sitä halunneet rajata, ovat joko tietoisesti tai tietämättämään vähentäneet paitsi ravintoloiden myös teattereiden ja muiden taide-esitysten katsojia. Samalla se on ollut omiaan kaventamaan yksityistä kulttuuritarjontaa tai ainakin järjestäjien rahapussia. Olemmeko sitä mieltä, että vain yhteiskunnan tarjoamat/tukemat kulttuurielämykset ovat riittäviä? Tuo yritysten edustusmenojen verovähennysoikeus on osittain palautumassa ensi vuoden alussa. Siitä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, mitä monissa maissa, joissa yritykset lajoituksineen ja taidekokoelmineen edustavat leimallisesti koko maan kulttuuritarjontaa.
Verotus on Suomessa pääroolissa monessa muussakin asiassa. Meillä erilaisia haittaveroja tupakalle, alkoholille, sokerille jne. Suomessa on voimallisesti korotettu pääomaverotusta korkeista osinko- ja optiotuotoista viisastuneena. Pääomalle on asetettu lisää haittaveroja. Sen seurauksena investoinnit ovat kaikonneet vieraisiin maihin. Tuska kasvaa. Vain kateuden määrä on livenetynyt. Siitähän yritysten edustusmenojen verovähenyysoikeuksiin puuttumisessakin on lähinnä kysymys. Vai oletko toista mieltä?

Missä jonossa seisot?

Oletko asioinut hiljan pankissa, yrittänyt varata aikaa terveyskeskukseen, poliisilaitokselle tai vaikka yrittänyt otta yhteyttä puhelinoperaattoriisi?  Onko Sinunkin kokemuksesi se, että olet pitkän pitkässä jonossa, näkyvässä tai näkymättömässä? Mitättömänkin asian hoittamiseen kuluu kohtuuttomasti aikaa.

On kuitenkin vakaviakin asioita, joiden käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkät. Terveydenhuoltoon Suomessa käytetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan runsaasti rahaa, mutta silti tarvittiin erillinen laki määrittämään potilasjonolle maksimiaika. Oikeuslaitoksessa tapausten käsittelyajat ovat venyneet niin pitkiksi, että pelkkä oikeuden käynnin kesto on jo eräissä tapauksissa luettu osaksi rangaistusta. Myös hallinto-oikeudet ovat  ruuhkautuneet niin, että tapauksen kuin tapauksen käsittelyyn on syytä varata aikaa vuoden verran.

Millainen siis on yhteiskunta, jolla on varaa seisottaa terveitä tai sairaita ihmisiä jonossa? Millainen on yrityksen asema markkinataloudessa, kun se voi piilottaa suorat yhteytietonsa ja vastata maksavien asiakkaiden kysymyksiin vain siinä tahdissa kuin itse haluaa?

Millainen on sellainen oikeusjärjestelmä, joka pitää oikeutettuna pitää ihmisiä syytettyjen penkillä vuositolkulla?

Oikeuskäsittelyn pitkä kesto olisi ymmärrettävää, jos meillä olisi vain yksi tuomioistuin eikä sen päätöksistä olisi valitusoikeutta. Näin ei kuitenkaan ole.  Pitkistä käsittelyajoista huolimatta valitusten määrä on suuri. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi vähintään kahdessa oikeusasteessa.

Sekin tuntuun erikoiselta, ettei pienistäkään rikoksista saada aikaan päätöstä, johon osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jotain meidän järjestelmässämme on pahasti pielessä.

Kaikille edellä kuvatuille jonotuksille on tunnusomaista, että ne toimivat saralla, jolla ei ole kilpailua tai ne ovat kyllin suuria toimijoita, joihin kilpailuasetelmat eivät enää vaikuta. Terveydenhuollossa julkisen palvelun osuus on niin suurta ja osin erikoistunuttakin, ettei asiakkuuden katoamisesta ole pelkoa tai sen turvaamisen kannalta olisi tarvetta ajatella palvelun nopeutta. Toki terveydenhuolto kantaa vastuunsa asiakkaan terveydestä. Niiden terveydestä, jotka ovat jonosta hoitoon selviytyneet.

Kilpailun lisääminen voisi auttaa, mutta se ei mielestäni ole ongelman ratkaisu. Ratkaisu pitää löytyä viranomaisorganisaation sisältä.

Täydellisyyden tavoittelu on toki sinänsä hyvä piirre, mutta ilmeisesti yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky ei sellaista kestä. On löydettävä uusia nopeutettuja menetelmiä. Kysymys on vastuun ottamisesta ja sen kantamisesta. Miksi juristeja ja lääkäreitä koulutetaan kalliisti yhteiskunnan kustannuksella, jos ne virassaan eivät tee ratkaisuja vaan pitkittävät niitä tai siirtävät toisten tehtäväksi.

Toisaalta julkisessa taloudessa käsittelyaikojen pituutta on pidetty merkkinä resurssien niukkuudesta. Totta onkin, että tekemättömät työt ovat kasaantuneet. Tosin millään resursseilla jonoja ei saada puretuksi omaksutuilla toimintatavoilla.

Verovaroilla toimivat järjestelmät laskevat toimintansa kustannukset vain omien työsuoritustensa perusteella. Kansantaloudessa kuitenkin kaikki riippuu kaikesta. Mikä olisikaan hinta, jos odotuksen ja jonotuksen todelliset kustannukset laskettaisiin mukaan. Ja mikä olisikaan tuotto yhteiskunnalle, jos jonoja ei olisi.

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri käy esimerkistä. Viime vuoden marraskuussa valtuusto vielä varautui 15 miljoona euron alijäämään vuodelle 2013. Lomautusten takia jouduttiin syksyllä laittamaan iso pyörä päälle potilasjonojen purkamisessa. Jonot lyhenivät yli odotusten, minkä seurauksena tulot kasvoivat yli odotusten ja lopulta alijäämä jäi n. 6 miljoonaan euroon.

Oikeuslaitoskin pelastaisi sekä maineensa että taloutensa, jos pallottelun sijasta syntyisi valmista jälkeä.
Puhelinoperaattoreiden tai pankkien jonoista en sano mitään.

Ainoa jono mikä tuntuu hyvältä, on jono grillikioskin edessä ravintolaillan jälkeen. Siitä kun voi lähteä pois, jos ei jaksa odottaa.