Oletko asioinut hiljan pankissa, yrittänyt varata aikaa terveyskeskukseen, poliisilaitokselle tai vaikka yrittänyt otta yhteyttä puhelinoperaattoriisi? Onko Sinunkin kokemuksesi se, että olet pitkän pitkässä jonossa, näkyvässä tai näkymättömässä? Mitättömänkin asian hoittamiseen kuluu kohtuuttomasti aikaa.
On kuitenkin vakaviakin asioita, joiden käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkät. Terveydenhuoltoon Suomessa käytetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan runsaasti rahaa, mutta silti tarvittiin erillinen laki määrittämään potilasjonolle maksimiaika. Oikeuslaitoksessa tapausten käsittelyajat ovat venyneet niin pitkiksi, että pelkkä oikeuden käynnin kesto on jo eräissä tapauksissa luettu osaksi rangaistusta. Myös hallinto-oikeudet ovat ruuhkautuneet niin, että tapauksen kuin tapauksen käsittelyyn on syytä varata aikaa vuoden verran.
Millainen siis on yhteiskunta, jolla on varaa seisottaa terveitä tai sairaita ihmisiä jonossa? Millainen on yrityksen asema markkinataloudessa, kun se voi piilottaa suorat yhteytietonsa ja vastata maksavien asiakkaiden kysymyksiin vain siinä tahdissa kuin itse haluaa?
Millainen on sellainen oikeusjärjestelmä, joka pitää oikeutettuna pitää ihmisiä syytettyjen penkillä vuositolkulla?
Oikeuskäsittelyn pitkä kesto olisi ymmärrettävää, jos meillä olisi vain yksi tuomioistuin eikä sen päätöksistä olisi valitusoikeutta. Näin ei kuitenkaan ole. Pitkistä käsittelyajoista huolimatta valitusten määrä on suuri. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi vähintään kahdessa oikeusasteessa.
Sekin tuntuun erikoiselta, ettei pienistäkään rikoksista saada aikaan päätöstä, johon osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jotain meidän järjestelmässämme on pahasti pielessä.
Kaikille edellä kuvatuille jonotuksille on tunnusomaista, että ne toimivat saralla, jolla ei ole kilpailua tai ne ovat kyllin suuria toimijoita, joihin kilpailuasetelmat eivät enää vaikuta. Terveydenhuollossa julkisen palvelun osuus on niin suurta ja osin erikoistunuttakin, ettei asiakkuuden katoamisesta ole pelkoa tai sen turvaamisen kannalta olisi tarvetta ajatella palvelun nopeutta. Toki terveydenhuolto kantaa vastuunsa asiakkaan terveydestä. Niiden terveydestä, jotka ovat jonosta hoitoon selviytyneet.
Kilpailun lisääminen voisi auttaa, mutta se ei mielestäni ole ongelman ratkaisu. Ratkaisu pitää löytyä viranomaisorganisaation sisältä.
Täydellisyyden tavoittelu on toki sinänsä hyvä piirre, mutta ilmeisesti yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky ei sellaista kestä. On löydettävä uusia nopeutettuja menetelmiä. Kysymys on vastuun ottamisesta ja sen kantamisesta. Miksi juristeja ja lääkäreitä koulutetaan kalliisti yhteiskunnan kustannuksella, jos ne virassaan eivät tee ratkaisuja vaan pitkittävät niitä tai siirtävät toisten tehtäväksi.
Toisaalta julkisessa taloudessa käsittelyaikojen pituutta on pidetty merkkinä resurssien niukkuudesta. Totta onkin, että tekemättömät työt ovat kasaantuneet. Tosin millään resursseilla jonoja ei saada puretuksi omaksutuilla toimintatavoilla.
Verovaroilla toimivat järjestelmät laskevat toimintansa kustannukset vain omien työsuoritustensa perusteella. Kansantaloudessa kuitenkin kaikki riippuu kaikesta. Mikä olisikaan hinta, jos odotuksen ja jonotuksen todelliset kustannukset laskettaisiin mukaan. Ja mikä olisikaan tuotto yhteiskunnalle, jos jonoja ei olisi.
Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri käy esimerkistä. Viime vuoden marraskuussa valtuusto vielä varautui 15 miljoona euron alijäämään vuodelle 2013. Lomautusten takia jouduttiin syksyllä laittamaan iso pyörä päälle potilasjonojen purkamisessa. Jonot lyhenivät yli odotusten, minkä seurauksena tulot kasvoivat yli odotusten ja lopulta alijäämä jäi n. 6 miljoonaan euroon.
Oikeuslaitoskin pelastaisi sekä maineensa että taloutensa, jos pallottelun sijasta syntyisi valmista jälkeä.
Puhelinoperaattoreiden tai pankkien jonoista en sano mitään.
Ainoa jono mikä tuntuu hyvältä, on jono grillikioskin edessä ravintolaillan jälkeen. Siitä kun voi lähteä pois, jos ei jaksa odottaa.
On kuitenkin vakaviakin asioita, joiden käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkät. Terveydenhuoltoon Suomessa käytetään pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan runsaasti rahaa, mutta silti tarvittiin erillinen laki määrittämään potilasjonolle maksimiaika. Oikeuslaitoksessa tapausten käsittelyajat ovat venyneet niin pitkiksi, että pelkkä oikeuden käynnin kesto on jo eräissä tapauksissa luettu osaksi rangaistusta. Myös hallinto-oikeudet ovat ruuhkautuneet niin, että tapauksen kuin tapauksen käsittelyyn on syytä varata aikaa vuoden verran.
Millainen siis on yhteiskunta, jolla on varaa seisottaa terveitä tai sairaita ihmisiä jonossa? Millainen on yrityksen asema markkinataloudessa, kun se voi piilottaa suorat yhteytietonsa ja vastata maksavien asiakkaiden kysymyksiin vain siinä tahdissa kuin itse haluaa?
Millainen on sellainen oikeusjärjestelmä, joka pitää oikeutettuna pitää ihmisiä syytettyjen penkillä vuositolkulla?
Oikeuskäsittelyn pitkä kesto olisi ymmärrettävää, jos meillä olisi vain yksi tuomioistuin eikä sen päätöksistä olisi valitusoikeutta. Näin ei kuitenkaan ole. Pitkistä käsittelyajoista huolimatta valitusten määrä on suuri. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi vähintään kahdessa oikeusasteessa.
Sekin tuntuun erikoiselta, ettei pienistäkään rikoksista saada aikaan päätöstä, johon osapuolet olisivat tyytyväisiä. Jotain meidän järjestelmässämme on pahasti pielessä.
Kaikille edellä kuvatuille jonotuksille on tunnusomaista, että ne toimivat saralla, jolla ei ole kilpailua tai ne ovat kyllin suuria toimijoita, joihin kilpailuasetelmat eivät enää vaikuta. Terveydenhuollossa julkisen palvelun osuus on niin suurta ja osin erikoistunuttakin, ettei asiakkuuden katoamisesta ole pelkoa tai sen turvaamisen kannalta olisi tarvetta ajatella palvelun nopeutta. Toki terveydenhuolto kantaa vastuunsa asiakkaan terveydestä. Niiden terveydestä, jotka ovat jonosta hoitoon selviytyneet.
Kilpailun lisääminen voisi auttaa, mutta se ei mielestäni ole ongelman ratkaisu. Ratkaisu pitää löytyä viranomaisorganisaation sisältä.
Täydellisyyden tavoittelu on toki sinänsä hyvä piirre, mutta ilmeisesti yhteiskuntamme taloudellinen kantokyky ei sellaista kestä. On löydettävä uusia nopeutettuja menetelmiä. Kysymys on vastuun ottamisesta ja sen kantamisesta. Miksi juristeja ja lääkäreitä koulutetaan kalliisti yhteiskunnan kustannuksella, jos ne virassaan eivät tee ratkaisuja vaan pitkittävät niitä tai siirtävät toisten tehtäväksi.
Toisaalta julkisessa taloudessa käsittelyaikojen pituutta on pidetty merkkinä resurssien niukkuudesta. Totta onkin, että tekemättömät työt ovat kasaantuneet. Tosin millään resursseilla jonoja ei saada puretuksi omaksutuilla toimintatavoilla.
Verovaroilla toimivat järjestelmät laskevat toimintansa kustannukset vain omien työsuoritustensa perusteella. Kansantaloudessa kuitenkin kaikki riippuu kaikesta. Mikä olisikaan hinta, jos odotuksen ja jonotuksen todelliset kustannukset laskettaisiin mukaan. Ja mikä olisikaan tuotto yhteiskunnalle, jos jonoja ei olisi.
Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri käy esimerkistä. Viime vuoden marraskuussa valtuusto vielä varautui 15 miljoona euron alijäämään vuodelle 2013. Lomautusten takia jouduttiin syksyllä laittamaan iso pyörä päälle potilasjonojen purkamisessa. Jonot lyhenivät yli odotusten, minkä seurauksena tulot kasvoivat yli odotusten ja lopulta alijäämä jäi n. 6 miljoonaan euroon.
Oikeuslaitoskin pelastaisi sekä maineensa että taloutensa, jos pallottelun sijasta syntyisi valmista jälkeä.
Puhelinoperaattoreiden tai pankkien jonoista en sano mitään.
Ainoa jono mikä tuntuu hyvältä, on jono grillikioskin edessä ravintolaillan jälkeen. Siitä kun voi lähteä pois, jos ei jaksa odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti