Kokeneena metsästäjänä tiedän, että vatatuuli tietää onnea. Mitä kovempaa puhaltaa, sitä todennäköisemmin pääset lähelle kohdettasi. Loput on omista taidoistasi ja vähän tuuristakin kiinni.
Kun katsoo tämän hetken poliittisia virtauksia tuntuu, että kaikki odottavat vain tuulen kääntymistä. Tuulee vastaan niin rajusti, että on pakko vaihtaa hallitusta, päättäjiä ja politiikan linjaa, jotta tuuli kääntyisi.
Toki on selvää, että valtion velkaantuminen ei voi jatkua ja julkista taloutta pitää suhteuttaa bruttokansantuotteeseen, mutta käsitys, ettei enää mitään voi ja kannata tehdä vastatuulen takia, on väärä.
Perustelen omaa kantaani omalla kokemuksellani. Vuonna 1993 Suomi oli laman syvissä syövereissä. Konkussit pyykivät yli maan. Talletuksille maksettiin 16 prosentin korkoa ja maassa ei ollut toimialaa, jota pankit olisivat voineet rahoittaa.
Itse tein työtä kustannusalalla. Olin Harjavallan Seudun päätoimittaja ja toimitusjohtaja. Lehdellä meni pirun hyvin lamasta huolimatta. Ilmitusmyynti on kyllä nihkeää ja joku Bill Cates ennusti, että vuonna 2000 ei ilmesty enää yhtään lehteä paperille painettuna.
Metsästäjän vaistoni heräsivät. Tuuli oli just alalle niin vastainen, että varmaan joku kohta myy lehtensä uskonsa huomiseen menettäneenä. Niin kävi. Satakunnan Painotalon konkurssipesä tarjosi minulle ostettavaksi lehteä nimeltä Rannikkoseutu syyskuussa 1993.
Lehden tase oli surkea, mutta Turun seudulla Turkulainen ja sen välissä Uutis-Valjakko olivat kaatuneet. Ilmaislehteä Raision sueudn Sanomia julkaissut Laitilan Kustannus oli kaatunut. Markkinat olivat vapaat ja kilpailu laantunut. Tilaisuuteni oli tullut.
Rannikkoseutu oli sillion yli 60 vuotta vanha lehti. Sillä oli hyvä levikki, ammattitaitoinen henkilökunta ja liikevaihto Harjavallan Seutuakin suurempi.
Aikaisemman kokemukseni perusteella pystyin kädet taskussakin sanomaan saisiko lehdestä kannattavan vai ei. Kyllä sai, mutta onneksi myyjä ei sitä tiennyt.
Omistaja vaihtui. Minusta oli tullut yrittäjä.
Lehti teki kuuden kuukauden päästä vielä hieman tappiollisen tilinpäätöksen, mutta ei kertaakaan enää sen jälkkeen sen 17 vuoden aikana kun olin sen päätoimittajana ja toimitusjohtajana.
On sama, onko nousu vai laskusuhdanne kunhan sopeutuu käsillä olevaan aikaan. On paljon hyviä periaatteita, joista haluaa pitää kiinni hyvinä aikoina, mutta kun olet yksin myrskyn laineilla, tärkein tehtäväsi on pitää alus pinnalla. Muuten et sinä eivätkä työntekijäsi huomista päivää näe.
Minulle oli tärkeää aloittaessani Rannikkoseudussa, että henkilökunta tiesi tilanteen vakavuuden. Kukaan ei tule meitä pelastamaan, jos itse emme selviä. Emme siis voi elää toiveiden mukaan vaan tulojen mukaan ja niistä päättävät asiakkaat.
Yhtä tärkeää oli se, että henkilökunta jatkoi samaa hyvää työtä kuin tähänkin asti siihen asti kunnes itse olin päässyt yhtiöön, lehteen ja seutukuntaan tutuksi. Yksi vuosi on kyllin pitkä aika.
Rannikkoseutu nousi "tuhkasta". Vuonna 1996 lehti otti sivunvalmistuksen itselleen ja oli ensimmäisiä ellei ensimmäinen paikallislehti Suomessa, joka teki ne sähköisesti.
1999 Raision Yrittäjät valitsi lehden Raision Vuoden Yritykseksi.
Henkilökunnasta tuli toistensa sijaisia, kaikki opettelivat vähintään yhden ammatin lisää. Sairastavuus oli olematonta, väen vaihtuminen vähäistä ja ainakin jouluna ja juhannuksena henkilökunta sanoi olevansa tyytyväinen saamaansa vastuuseen, ja minä joukkueeseeni.
Vastuuta väki saikin lisää kun itse juoksin Sanomalehtien Liiton, Viestinnän Keskusliiton, Suomen Paikallismedian ja ties missä luottamustehtävissä.
Lama on aikaa, jolloin sijoittajat väistyvät ja kasvolliset omistajat, ammattilaiset astuvat johtajan paikalle. Sitä pitä kannustaa, siihen pitää rohkaista.
Itse myin lehteni julkaisuoikeudet 2008 kesäkuussa - muutama kuukausi ennen suurta markkinoiden romahdusta.
Uskaltaisinko enää yrittää? Kyllä uskaltaisin. Osaajien ja ammattilaisten tilaisuus on jälleen tullut. Hyviä, kannattavia yrityksiä on myynnissä. Ostaisin ne kaikki, jos olisin joka alan ammattilainen.
Kun katsoo tämän hetken poliittisia virtauksia tuntuu, että kaikki odottavat vain tuulen kääntymistä. Tuulee vastaan niin rajusti, että on pakko vaihtaa hallitusta, päättäjiä ja politiikan linjaa, jotta tuuli kääntyisi.
Toki on selvää, että valtion velkaantuminen ei voi jatkua ja julkista taloutta pitää suhteuttaa bruttokansantuotteeseen, mutta käsitys, ettei enää mitään voi ja kannata tehdä vastatuulen takia, on väärä.
Perustelen omaa kantaani omalla kokemuksellani. Vuonna 1993 Suomi oli laman syvissä syövereissä. Konkussit pyykivät yli maan. Talletuksille maksettiin 16 prosentin korkoa ja maassa ei ollut toimialaa, jota pankit olisivat voineet rahoittaa.
Itse tein työtä kustannusalalla. Olin Harjavallan Seudun päätoimittaja ja toimitusjohtaja. Lehdellä meni pirun hyvin lamasta huolimatta. Ilmitusmyynti on kyllä nihkeää ja joku Bill Cates ennusti, että vuonna 2000 ei ilmesty enää yhtään lehteä paperille painettuna.
Metsästäjän vaistoni heräsivät. Tuuli oli just alalle niin vastainen, että varmaan joku kohta myy lehtensä uskonsa huomiseen menettäneenä. Niin kävi. Satakunnan Painotalon konkurssipesä tarjosi minulle ostettavaksi lehteä nimeltä Rannikkoseutu syyskuussa 1993.
Lehden tase oli surkea, mutta Turun seudulla Turkulainen ja sen välissä Uutis-Valjakko olivat kaatuneet. Ilmaislehteä Raision sueudn Sanomia julkaissut Laitilan Kustannus oli kaatunut. Markkinat olivat vapaat ja kilpailu laantunut. Tilaisuuteni oli tullut.
Rannikkoseutu oli sillion yli 60 vuotta vanha lehti. Sillä oli hyvä levikki, ammattitaitoinen henkilökunta ja liikevaihto Harjavallan Seutuakin suurempi.
Aikaisemman kokemukseni perusteella pystyin kädet taskussakin sanomaan saisiko lehdestä kannattavan vai ei. Kyllä sai, mutta onneksi myyjä ei sitä tiennyt.
Omistaja vaihtui. Minusta oli tullut yrittäjä.
Lehti teki kuuden kuukauden päästä vielä hieman tappiollisen tilinpäätöksen, mutta ei kertaakaan enää sen jälkkeen sen 17 vuoden aikana kun olin sen päätoimittajana ja toimitusjohtajana.
On sama, onko nousu vai laskusuhdanne kunhan sopeutuu käsillä olevaan aikaan. On paljon hyviä periaatteita, joista haluaa pitää kiinni hyvinä aikoina, mutta kun olet yksin myrskyn laineilla, tärkein tehtäväsi on pitää alus pinnalla. Muuten et sinä eivätkä työntekijäsi huomista päivää näe.
Minulle oli tärkeää aloittaessani Rannikkoseudussa, että henkilökunta tiesi tilanteen vakavuuden. Kukaan ei tule meitä pelastamaan, jos itse emme selviä. Emme siis voi elää toiveiden mukaan vaan tulojen mukaan ja niistä päättävät asiakkaat.
Yhtä tärkeää oli se, että henkilökunta jatkoi samaa hyvää työtä kuin tähänkin asti siihen asti kunnes itse olin päässyt yhtiöön, lehteen ja seutukuntaan tutuksi. Yksi vuosi on kyllin pitkä aika.
Rannikkoseutu nousi "tuhkasta". Vuonna 1996 lehti otti sivunvalmistuksen itselleen ja oli ensimmäisiä ellei ensimmäinen paikallislehti Suomessa, joka teki ne sähköisesti.
1999 Raision Yrittäjät valitsi lehden Raision Vuoden Yritykseksi.
Henkilökunnasta tuli toistensa sijaisia, kaikki opettelivat vähintään yhden ammatin lisää. Sairastavuus oli olematonta, väen vaihtuminen vähäistä ja ainakin jouluna ja juhannuksena henkilökunta sanoi olevansa tyytyväinen saamaansa vastuuseen, ja minä joukkueeseeni.
Vastuuta väki saikin lisää kun itse juoksin Sanomalehtien Liiton, Viestinnän Keskusliiton, Suomen Paikallismedian ja ties missä luottamustehtävissä.
Lama on aikaa, jolloin sijoittajat väistyvät ja kasvolliset omistajat, ammattilaiset astuvat johtajan paikalle. Sitä pitä kannustaa, siihen pitää rohkaista.
Itse myin lehteni julkaisuoikeudet 2008 kesäkuussa - muutama kuukausi ennen suurta markkinoiden romahdusta.
Uskaltaisinko enää yrittää? Kyllä uskaltaisin. Osaajien ja ammattilaisten tilaisuus on jälleen tullut. Hyviä, kannattavia yrityksiä on myynnissä. Ostaisin ne kaikki, jos olisin joka alan ammattilainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti